 |
|||
Uskonnollinen käännyttäminen
ja vammaisuus
Uskonto on monelle tärkeä
osa elämää. Myös moni vammainen kokee saavansa paljon hyvää uskostaan. Se voi
antaa voimavaroja jaksaa jokapäiväisessä elämässä. Syvä vakaumus voi tuoda
runsaasti mielekkyyttä ja sisältöä elämään. Hengellinen toveruus on myös asia,
jota ei sovi unohtaa. Usko ja uskonnollisuus koetaan meidän suomalaisessa
kulttuurissamme hyvin henkilökohtaisena asiana. Uskoon ja uskontoon liittyy
paljon myönteistä ja hyvää. Mutta kuten elämässä usein on tapana, tälläkin
asialla on kääntöpuolensa.
Tämä artikkeli perustuu
omaan kokemukseeni eräässä uskonnollisessa ryhmässä, johon kuuluin kuusi
vuotta. Kyseinen ryhmä tunnetaan aktiivisesta käännytystyöstä niin kaduilla
kuin kotiovillakin. Osa närkästyy tällaisesta tyrkytyksestä, kun taas pieni
joukko suhtautuu asiaan myönteisesti ja saattaa kiinnostua enemmän – useimmiten
sananjulistajan itsepintaisuuden tuloksena. Minäkin päätin lopulta antaa
sananjulistajalle mahdollisuuden kertoa uskostaan suvaitsevuuden nimissä.
Aluksi oli todella hienoa ja
ihanaa. Sosiaalinen elämäni vilkastui suuresti ja kaikkea mielenkiintoista
tekemistä tulvi elämääni. Ystäviä tuntui olevan paljon. Uskonnolliset
tilaisuudet olivat kiinnostavia mutta samalla miellyttäviä. Sananpalveluksesta
sai jännitystä ja haasteita. Aloin pitää kokouksissa puheita. Vammaisuuteenikin
suhtauduttiin varsin luontevasti. Vähitellen alkoi kuitenkin tulla vastaan
arki.
Muutin uudelle
paikkakunnalle ja siirryin toiseen seurakuntaan. Alun vireä sosiaalinen
toiminta alkoi vähentyä. Hengellinen
uuden oppiminen saavutti huippunsa, sananpalvelus muuttui tylsäksi rutiiniksi
ja kokoukset tuntuivat toistavan samaa kaavaa. Riittämättömyyden ja
syyllisyyden tunteet alkoivat yhä enemmän vaivata. Turhauduin ja
masennuin. Kuvitelmat loputtomasta
hengellisestä kasvusta katosivat. Elämästä tuli raskasta ja ikävää pakkopullaa.
Toisaalta kokouksissa ja kirjallisuudessa korostettiin jatkuvaa edistymistä ja
sitä miten tehdä vielä lisää – enemmän ja paremmin – kaikilla elämän alueilla.
Aina sananpalveluksesta yksityiselämään ja intiimeihin asioihin saakka.
Järjestön julkaisuissa
kehotettiin ongelmien tullessa kääntymään seurakunnan vanhimpien puoleen. He
auttaisivat ’’rakkaudellisesti’’ ongelmissa. Mutta ongelmani jatkuivat. Myös
suhtautuminen vammaisuuteen yleensä ja henkilökohtaisella tasolla alkoi
osoittautua vieraskoreudeksi. Itse asiassa monen suhtautuminen oli rasittavaa.
Usein vammaisuuden rajoittavuutta ylikorostettiin tyyliin ’’noissa olosuhteissa
sinun ei kannata avioitua’’ tai sitten vammainen henkilö saatettiin arjen
sankariksi tokaisten ’’katsokaa, miten hienosti hän tekee sananpalvelusta noin
vaikeavammaisena’’. Usein minulle sanottiin, että ’’sitten paratiisissa sinäkin
voit olla terve’’. Minun olisi tullut kai omaksua vammaispoloisen rooli.
Lopulta olin yksin
kenttäpalveluksen, kokousten ja henkilökohtaisten puutteideni kanssa. Olin
syvässä kriisissä hengellisesti ja psyykkisesti äärirajoilla. Heräsin
ajattelemaan keskellä masennusta, että entä jos ongelmieni syy olisikin
uskontoni. Katsoin parhaaksi tutkia koko vakaumuksellisen elämäni perusteet
kunnolla samoin kuin uskontoni historian ja opit.
Internet osoittautui hyväksi
välineeksi tässä suhteessa. Päätin erota, koska paljastuneet asiat olivat niin
painavia. Olin kuulunut perimmiltään maailmanlopun lahkoon. Tunsin itseni
petetyksi. Tunsin, että alkuperäistä suvaitsevaisuuttani oli käytetty hyväksi.
Itse tein sen virheen, etten ottanut riittävästi selvää entisestä uskonnostani
ulkopuolisten näkökulmasta puhumattakaan entisten jäsenten näkökulmasta. Olin
liian naiivi.
Eropäivänä minusta tuli paha
kapinallinen ja moraaliton luopio entisen uskontoni jäsenten keskuudessa. Näin
uskonvapauttani ja henkilöäni loukattiin vakavasti samalla kun uusi vakaumukseni
tuomittiin ja suhteeni Jumalaan kiellettiin. Tämän lisäksi entiset uskontoverit
katkaisivat KAIKKI yhteydet minuun. Kaupungilla heihin törmätessäni he
kävelevät ohitseni ikään kuin minua ei olisi olemassakaan. Tästä kaikesta
huolimatta olen nyt vapaa.
Sittemmin olen löytänyt
toisen hengellisen kodin itselleni. Tällä kertaa kokemasta oppineena otin
selvää asioista ja pidän itselläni ohjat. Olen elvyttänyt entisiä ihmissuhteita
ja ottanut osaa järjestötoimintaan sekä olen vetämässä entisestä uskonnostani
pois jääneiden tukiryhmää. Laadin myös oman nettisivun tämän toiminnan tueksi,
ks. http://mywebpage.netscape.com/msinkko1/
.
Uskonnollisessa kentässä on
monia yrittäjiä, joille vammaiset ovat yksi usein helppona pidetty kohderyhmä,
jonka kohdalla saatetaan hyödyntää avustamista käännyttämisessä. Minun kohdalla
tällä tavoin luotiin sosiaalinen sitoutuminen, jota ruokittiin sitä mukaa, kun
kiinnostukseni kasvoi. Milloin juotiin pullakahvit, syötiin lounaita, tehtiin
pikkukorjauksia ja minua kuljeteltiin pikkubussilla.
Jos olisin tullut siihen
johtopäätökseen, ettei heidän sanomansa kiinnostaisikaan minua, tämä ns. hyvän
tekeminen olisi loppunut siihen paikkaan. Samoin näillä sosiaalisten siteiden
rakentamisella tehtiin vaikeaksi kieltäytyä asian jatkamisesta. Eroni jälkeinen
yhteyksien täydellinen katkaiseminen osoitti, että pohjimmiltaan ystävyys ja
auttaminen oli ehdollista. Se ei ollut tärkeää kuka oikeasti olin, vaan se
miten onnistuin sovittautumaan lahkopersoonallisuuden muottiin. Teologisilla
kysymyksillä ei ollut niinkään painoa, vaan ulkoisella suorittamisella.
Uskonnon ja uskonnollisuuden
kääntöpuoli ei ole aina kovin auvoinen. Toivoisin paljon enemmän suvaitsevuutta
suhteessa uskonnoista lähteviä kohtaan. Ihminen on aina epätäydellinen kuuluupa
hän mihin uskontoon hyvänsä. Täydellistä uskontoa ei ole, eikä kellään ole
absoluuttista totuutta.
Vammaisuutta ei myöskään
tulisi käyttää keppihevosena uskonnollisen vaikuttamisen edistämiseksi. Pidettäköön
hyvän tekemisenä pidettävä avustaminen erillään uskonnollisesta
käännyttämisestä jo heti alussa. Myös vammaisella tulee olla oikeus sanoa niin
halutessaan ei uskonnolliselle vaikuttamiselle ilman, että tämä tuntee itsensä
vaivaantuneeksi tai kiittämättömäksi tai ystävän petturiksi. Tyrkyttävää
uskonnolla ahdistelua tulee välttää silloin, kun vammainen sanoo ’’Ei,
kiitos!’’.
Caitzu
Helsinki